Voi että olin iloinen ja yllättynyt kun ekaa kirjoitustani oli kommentoitu! Sen oli joku lukenut ja vielä pitänyt siitä, uskomatonta! Kiitos Sinulle siitä, tällä taas jaksaa

Tästä taitaa kehkeytyä hyvinkin päiväkirjamainen loppujen lopuksi, tosin niitä tapahtumia ei tässä vaiheessa elämää paljon ole. Tai paljon ja paljon, sanoisko paremminkin niin että tapahtuu vähän mutta isoja  Tuo meidän Riepu-Petteri on pieni kooltaan, mittaa ehkäpä sellaset reilut 60 senttiä, mutta sitäkin isompi juttu meille. On se vaan huippu tyyppi, nauraa rätkättelee vähän joka asialle! Miten lastaan voikin näin paljon rakastaa?

Tämä iltatähteni on lisäksi ollut hyvin helppo lapsi syntymästään lähtien, en ole montaa kertaa itkua kuullut. Joku tuttava sanoikin, että meille olisi pitänyt tulla ränkkäsemmän lapsen kun noin kauan ja hartaasti odotettiin  Me asutaan pienellä paikkakunnalla, ja ihmiset on olleet aivan mahtavasti tässä ilossa mukana. Koko kylä on tiennyt että meidän on vaikea saada lasta, ja jokainen on sen ymmärtänyt että kateellinen ei meille kannata olla. Helpommallakin asiat varmasti hoituu, mutta tämä on sitä meikäläisen tyyliä ja tuuria että aina kaikki menee vaikeimman kautta.

Niin siis ystävät ja kylänmiehet ovat olleet tukena ja iloinneet meidän lapsesta, mutta oma perheeni ei. Tai oikeastaan äiti...mutta se taas vaikuttaa sitten sisarieni käytökseen, että mitä äiti ajattelee. Yksi sisaristani ei saa lasta, hänelle on tehty muutama keinohedelmöitys mutta ei ole onnistunut. Joten äitini ilmoitti hyvin suoraan kesällä, että tämä lapsi syntyy väärään taloon...ja kommentoinut raskauttani, että "ei se lapsi voi terve olla, noin vanhana kun tekee yms." Ja nyt kun poikamme on nauravainen ja tyytyväinen, niin kommentit ovat tälläisiä: "tuossa pojassa on varmaan jotain vikaa, kun se  nauraa vaan, ainakin autistinen tai jotain". Eli ei ole kohdalleen koskaan, yhtään mikään. Erehdyin itse viime lauantaina sanomaan hänelle puhelimessa, että minulla on vähän pää kipeä. No, sitä oli sitten mummulle kommentoitu että olen aina sairas ja valitan jne.

Hmm..ei jaksais näitä edes miettiä, mutta aina ne tulee jostain mieleen.

Niin sairastamiset...minulla on selkärankareuma, joka on nyt pikkuhiljaa saamassa nivelreumaa kaverikseen. Reuma puhkesi v. -90 ja oli monta vuotta todella hyvä, synnytysten jälkeen ollut pahempi hetkellisesti. Viime talvena ihmettelin kun oli kenkiä niin vaikea laittaa jalkaa, sattu niin älyttömästi. No, väkisin sitten laittoivat röntgeniin...molemmista jaloista varvasnivelet tulehtuneet ja kantapäässä luupiikkiä. Höh. Otti päähän! Ja tiedettiin odottaa synnytyksen jälkeen isompia kipua...onhan niitä ollut ja panadolilla yrittänyt pärjätä, mutta kun se yksikin niitä päivässä on vaikkuttanut pojan vatsaan. Biologinen lääke olisi sitten se tehokas vaihtoehto, jota haluaisivat kokeilla. En suostu, väitän pärjääväni vielä näin kun olen kotosalla vaan. Ja kohta se helpottaa kun hormoonit tasaantuu, ja olen keksinyt kaikkia vippaskonsteja pojan hoitoon; sängystä nostamiset ja ihan imettäminenkin välillä vaikeaa. Siitä se pääkipukin tulee, hartioissa on lihakset ihan jumissa. 

Ammatiltani olen lähihoitaja, mutta saas nähdä koska osastotöihin menen takaisin. On kyllä vaikeaa viedä pieni lapsi hoitoon kun on kolmivuorotyö, miehen työkin kun on reissuhommaa. Olen miettinyt perhepäivähoitajan hommaa, oiskohan se minun juttuni? Lastenhoidosta pidän paljon ja olisi meidän tilanteeseen kuin nenä päähän sitten ensi syksynä...minua jo vähän hommaan kyseltiinkin, toivotaan että siitä kehkeytyisi jotain.

Mummun puolesta olen ollut iloinen pari viimeistä päivää; häneltä leikattiin marraskuun lopussa kilpirauhanen pois, oli kasvainta melko lailla täynnä...nyt oli viime viikonlopun radiojodihoidossa ja pärjäsi siellä hyvin. Voi että kun saisi mummun vielä pitää! On se niin tärkeä ihminen, siellä minä olen lapsuuteni viettänyt ja mummun syliin itkuni itkenyt. Äiti halusi silloin joskus (olisko v. -76), että mummu ja pappa adoptoivat minut kokonaan itselleen, hän kun oli muuttamassa jonkun miehen perässä toiselle puolelle Suomea...muistan vieläkin kun seisoin itse vieressä, että miten hän sen niin kauniisti ilmaisi "kun en halua tuota kersaa katella, on niin ilkeä ja ruokoton".

Jep, siitä se elämä sitten lähti luistamaan, sisulla ja hampaiden puremisella. Niin, eikä muuten uskoisi että äitini ja isäpuoleni ovat jonkun mittapuun mukaan ehkä varakkaita ja sivistyneitä ihmisiä. Se sivistys kylläkin on vaan pintaa, pikkusen kun raapasee niin kultaus häviää...että sattuu sitä paremmissakin piireissä  

Minulle ei raha merkitse oikeastaan muuta kuin sitä, että sitä on oltava niin paljon että saa lapsensa ruokittua ja ostettua välttämättömät kimpsut ja kampsut. Eli meillä on vanha käytetty auto, oma talo kyllä on mutta ihan sellanen normi, eikä meiltä kannata tulla sisustuslehteen juttua tekemään. Lapset on paremmin puettu, mutta äitinsä ei...minä en piittaa muuta kuin siitä, etten nyt hirveän lihavalta näyttäis ja vaatteet on ehjät ja puhtaat. Sekin on jo paljon, kun meinaa niitä puklutahroja löytyä alvariinsa paidan rinnuksilta. On ne vaan ihania ne puklut 

Olipa taas sekavaa tarinaa, mutta onhan tuo kellokin jo aika paljon! Sori Sinä, joka tätä jaksat toivon mukaan lukea