Voi kiitos kaikille kommentoijilleni  Joudun vaan tunnustamaan tyhmyyteni; en tajua miten kommentteihinne vastataan  Ilmeisesti kommentoimalla itsekin, en ainakaa löytänyt mistään muuta "nappulaa" mitä klikkaamalla pääsisin kirjoittamaan suoraan teille vastausta.

Kohtalotovereita siis on! Toisaalta hyvä ja toisaalta huono....narskuista on hyvä päästä eroon, omista vanhemmista eroaminen on vaan vähän vaikeaa. Siispä olen taas kerran päättänyt antaa joutavuuksien mennä läpi korvien, sillä onneksi voin vaikka olla vastaamatta niihin puheluihin...nyt onkin ollut siltä suunnalta hiljaista, sillä (äitini mielestä maailman täydellisin) sisareni on eronnut kolmannesta aviomiehestään (tämä oli oikein lääkäri). Sitä kun ei oikein kehdata tunnustaa. No, heidän ongelmansahan tuokin on..ne kun on ne tittelit tärkeitä, se kai siinä suurin tuska on.

Tuo meidän ihanuus poika tulee ensi viikolla 4 kuukautta! Mihin se aika on oikein mennyt?? Ihania juttuja tulee joka päivä lisää, nyt on uusi villitys kiljua kun isot siskot tulee juttelemaan  On se vaan ihmeellistä, että meille tuollainen tuli näiden vuosien jälkeen. Ja ihan puskien takaa, odotus alkoi kun sitä vähiten odotti!! Joulukuussa -09 sanoin miehelleni, että nyt on pakko pitää taukoa vauvatoiveista, sillä olin aivan puhki väsynyt niiden keskenmenojen jälkeen. Niitä oli kymmenkunta....päätettiin että oltaisiin sitten syksyllä -10 menty yksityisesti hoitoihin (mun iän takia ei julkinen puoli olisi hoitanut), mutta sitten helmikuun puolessa välissä ihmettelin töissä että miksi on niin hirvittävän huono olo. Olen lähihoitaja ja työnteko oli oikein vaikeaa pahoinvoinnin takia, luulin jo että vähintään joku syöpä täytyy olla kun aina vaan heikottaa niin kovasti. Kunnes tein raskaustestin ja se oli positiivinen! Voi sitä riemua ja voi sitä pelkoa! Mutta kuitenkin vaikka pelotti, niin minulla oli koko ajan tunne että nyt siellä ollaan ja voidaan hyvin. Ekaan ultraan meni kun oli n. rv 8, ja ihmeellinen pieni sydän sykki siellä ruudussa. Lääkärikin taisi itkasta  

Muutaman kerran säikäytti kun tuli vuotoa ja supistelujen takia jouduin sairaslomalle jo heinäkuun puolessa välissä. Vanhustyö on sen verran raskasta fyysisesti, että oli ihan oikea ratkaisu. Laskettu aika oli lokakuun lopussa, mutta poika syntyi n. 4 viikkoa etuajassa! Mulle tuli raskausdiabetes, ja vaikea sellainen, joten poika painoi syntyessään 3610 g etuajastaan huolimatta. Loppuajan piikitin päivät ja valvoin yöt syömällä hypo-tilojen takia, elämä oli kyllä ihan kuperkeikkaa koko kesä. Mutta siitä selvittiin! Synnytys sujui nopeasti kuten edellinenkin, mutta kätilöltä jäi huomaamatta istukan palanen, jota lähdettiin sitten kotiutumisen jälkeen parin päivän päästä taas hoidattamaan viikoksi sairaalaan. Eli ei sekään ihan helposti mennyt, kuumekramppeja ja paha tulehdus  Kaikki kantapään kautta, se on mun motto

Mutta palkaksi siitä jäi meille ihana, hyväntuulinen poikamöllykkä; vanhan äidin lapsi, kuten joku sanoi (helppo hoitaa ja nukkuu yöt..). Nyt nukkuu ulkona kuistilla vaunuissa, mutta veti kyllä niin aamupäivällä herneen nenään kun kävin parturissa. Tai oli sen aikaa ollut ihan hyväntuulinen kun olin pois, mutta sitten kun tulin kotiin niin isot kyyneleet valui poskille kun näki äidin. Arvatkaas miltä se tuntui....Ihan tuntui siltä, että sanoin miehelle etten lähde kotoa mihinkään ennen kuin poika on 10 vuotta  

Aikomus olisikin jäädä kotiin ja alkaa perhepäivähoitajaksi vähäksi aikaa, en pysty menemään 3-vuorotyöhön vähään aikaan. Varsinkin kun mieheni on aina viikot pois kotoa ja viikonloputkin tahtoo mennä työntouhuissa. Olis se vaan hankalaa viedä noin pieni hoitoon, sydän särkyis kaikilta

Eli aina on toivoa kun vaan malttaa mielensä, meillä auttoi ilmeisesti sekin että mä lopetin stressaamisen. Tein testejä ja laskin kalenterista päiviä, ovulaatiopäivinä oli ihan hirveä olo jos mies oli jossain toisella puolen Suomea töiden takia. Clomifenia söin, mutta siitä ei ollut mulle muuta "hyötyä" kuin hirveet raivarit  Oikeesti ne vaikutti mun psyykkeeseen, maailma tuntui ihan mustalta ja oli niin lohduton olo...ja turvotus ja kipu vatsassa! Söin niitä kyllä ylimääräisiä kuukausiakin muutaman, sitten tuli järki apuun. Söin niitä myös nuorempana ennen kun isommat lapset syntyi, mutta raskaus lähti ihan itsestään loppujen lopuksi. Ja tuli toinen heti perään, isompi oli 9 kk kun pienempi oli jo tulollaan! Nyt mulle sanottiin neuvolassa, että pitäis käydä pikapuoliin otattamassa papa-näyte, ennen kuin seuraava raskaus alkaa; arvatkaa vaan nauroinko  jotenkin en enää usko siihen, että olis ihan noin helppoa..ikää tulee tänä vuonna 43! Mutta lohduttaahan se ajatus, että neuvolatädin mielestä se ei olis ollenkaan kummallinen juttu...

Meillä on ollut tukilapsia joskus viikonloppuisin, tosin ei vähään aikaan ole otettu kun poika syntyi ja tuli sauma pitää taukoa. Mun täytyy tunnustaa että olin tosi katkera välillä; tuntuu että jotkut vaan plompsauttaa niitä lapsia, joita vanhemmasta päästä sossut lähettää viikonlopuiksi pois. Tuo kuulosti varmaan kovalta, mutta noinhan se menee. Ja mulla oli syli tyhjä ja niillä äideillä aina pusero pullotti...mutta pystyin nielemään sen, enkä koskaan antanut sen kummemmin siihen vaikuttaa. Mutta kyllä mä mun miehelle sen tunnustin, ja nyt voin kirjottaa sen tähän. Eikä se todellakaan ollut mitenkään heidän vika, että heille tuli lapsia ja meille ei, mutta silti mä olin salaisesti katkera...olen ajatellut olevani kauhea ihminen kun näin ajattelin

Oih, pakko mennä vähän siivoilemaan...tosin mä siivoan nykyään joka päivä. Olen ilmeisesti liikaa kotosalla, en kestä että olis yhtään mitään sotkua missään. Hyvät ja huonot puolensa silläkin!

 

Voi että olin iloinen ja yllättynyt kun ekaa kirjoitustani oli kommentoitu! Sen oli joku lukenut ja vielä pitänyt siitä, uskomatonta! Kiitos Sinulle siitä, tällä taas jaksaa

Tästä taitaa kehkeytyä hyvinkin päiväkirjamainen loppujen lopuksi, tosin niitä tapahtumia ei tässä vaiheessa elämää paljon ole. Tai paljon ja paljon, sanoisko paremminkin niin että tapahtuu vähän mutta isoja  Tuo meidän Riepu-Petteri on pieni kooltaan, mittaa ehkäpä sellaset reilut 60 senttiä, mutta sitäkin isompi juttu meille. On se vaan huippu tyyppi, nauraa rätkättelee vähän joka asialle! Miten lastaan voikin näin paljon rakastaa?

Tämä iltatähteni on lisäksi ollut hyvin helppo lapsi syntymästään lähtien, en ole montaa kertaa itkua kuullut. Joku tuttava sanoikin, että meille olisi pitänyt tulla ränkkäsemmän lapsen kun noin kauan ja hartaasti odotettiin  Me asutaan pienellä paikkakunnalla, ja ihmiset on olleet aivan mahtavasti tässä ilossa mukana. Koko kylä on tiennyt että meidän on vaikea saada lasta, ja jokainen on sen ymmärtänyt että kateellinen ei meille kannata olla. Helpommallakin asiat varmasti hoituu, mutta tämä on sitä meikäläisen tyyliä ja tuuria että aina kaikki menee vaikeimman kautta.

Niin siis ystävät ja kylänmiehet ovat olleet tukena ja iloinneet meidän lapsesta, mutta oma perheeni ei. Tai oikeastaan äiti...mutta se taas vaikuttaa sitten sisarieni käytökseen, että mitä äiti ajattelee. Yksi sisaristani ei saa lasta, hänelle on tehty muutama keinohedelmöitys mutta ei ole onnistunut. Joten äitini ilmoitti hyvin suoraan kesällä, että tämä lapsi syntyy väärään taloon...ja kommentoinut raskauttani, että "ei se lapsi voi terve olla, noin vanhana kun tekee yms." Ja nyt kun poikamme on nauravainen ja tyytyväinen, niin kommentit ovat tälläisiä: "tuossa pojassa on varmaan jotain vikaa, kun se  nauraa vaan, ainakin autistinen tai jotain". Eli ei ole kohdalleen koskaan, yhtään mikään. Erehdyin itse viime lauantaina sanomaan hänelle puhelimessa, että minulla on vähän pää kipeä. No, sitä oli sitten mummulle kommentoitu että olen aina sairas ja valitan jne.

Hmm..ei jaksais näitä edes miettiä, mutta aina ne tulee jostain mieleen.

Niin sairastamiset...minulla on selkärankareuma, joka on nyt pikkuhiljaa saamassa nivelreumaa kaverikseen. Reuma puhkesi v. -90 ja oli monta vuotta todella hyvä, synnytysten jälkeen ollut pahempi hetkellisesti. Viime talvena ihmettelin kun oli kenkiä niin vaikea laittaa jalkaa, sattu niin älyttömästi. No, väkisin sitten laittoivat röntgeniin...molemmista jaloista varvasnivelet tulehtuneet ja kantapäässä luupiikkiä. Höh. Otti päähän! Ja tiedettiin odottaa synnytyksen jälkeen isompia kipua...onhan niitä ollut ja panadolilla yrittänyt pärjätä, mutta kun se yksikin niitä päivässä on vaikkuttanut pojan vatsaan. Biologinen lääke olisi sitten se tehokas vaihtoehto, jota haluaisivat kokeilla. En suostu, väitän pärjääväni vielä näin kun olen kotosalla vaan. Ja kohta se helpottaa kun hormoonit tasaantuu, ja olen keksinyt kaikkia vippaskonsteja pojan hoitoon; sängystä nostamiset ja ihan imettäminenkin välillä vaikeaa. Siitä se pääkipukin tulee, hartioissa on lihakset ihan jumissa. 

Ammatiltani olen lähihoitaja, mutta saas nähdä koska osastotöihin menen takaisin. On kyllä vaikeaa viedä pieni lapsi hoitoon kun on kolmivuorotyö, miehen työkin kun on reissuhommaa. Olen miettinyt perhepäivähoitajan hommaa, oiskohan se minun juttuni? Lastenhoidosta pidän paljon ja olisi meidän tilanteeseen kuin nenä päähän sitten ensi syksynä...minua jo vähän hommaan kyseltiinkin, toivotaan että siitä kehkeytyisi jotain.

Mummun puolesta olen ollut iloinen pari viimeistä päivää; häneltä leikattiin marraskuun lopussa kilpirauhanen pois, oli kasvainta melko lailla täynnä...nyt oli viime viikonlopun radiojodihoidossa ja pärjäsi siellä hyvin. Voi että kun saisi mummun vielä pitää! On se niin tärkeä ihminen, siellä minä olen lapsuuteni viettänyt ja mummun syliin itkuni itkenyt. Äiti halusi silloin joskus (olisko v. -76), että mummu ja pappa adoptoivat minut kokonaan itselleen, hän kun oli muuttamassa jonkun miehen perässä toiselle puolelle Suomea...muistan vieläkin kun seisoin itse vieressä, että miten hän sen niin kauniisti ilmaisi "kun en halua tuota kersaa katella, on niin ilkeä ja ruokoton".

Jep, siitä se elämä sitten lähti luistamaan, sisulla ja hampaiden puremisella. Niin, eikä muuten uskoisi että äitini ja isäpuoleni ovat jonkun mittapuun mukaan ehkä varakkaita ja sivistyneitä ihmisiä. Se sivistys kylläkin on vaan pintaa, pikkusen kun raapasee niin kultaus häviää...että sattuu sitä paremmissakin piireissä  

Minulle ei raha merkitse oikeastaan muuta kuin sitä, että sitä on oltava niin paljon että saa lapsensa ruokittua ja ostettua välttämättömät kimpsut ja kampsut. Eli meillä on vanha käytetty auto, oma talo kyllä on mutta ihan sellanen normi, eikä meiltä kannata tulla sisustuslehteen juttua tekemään. Lapset on paremmin puettu, mutta äitinsä ei...minä en piittaa muuta kuin siitä, etten nyt hirveän lihavalta näyttäis ja vaatteet on ehjät ja puhtaat. Sekin on jo paljon, kun meinaa niitä puklutahroja löytyä alvariinsa paidan rinnuksilta. On ne vaan ihania ne puklut 

Olipa taas sekavaa tarinaa, mutta onhan tuo kellokin jo aika paljon! Sori Sinä, joka tätä jaksat toivon mukaan lukea

Olen tämän ohjeen ottanut jostain täältä netistä, on muuten hirmuisen hyvää!

Ohjeesta tulee pellillinen:

Pohja:

200 g voita

1 dl sokeria

2 munaa

4 dl vehnäjauhoja

2 tl leivinjauhetta

 

Täyte:

2 prk maitorahkaa

2 d. kermaa

4 munaa

3 tl vanilliinisokeria

1 dl sokeria

 

Päälle:

3 omenaa

1 dl ruokokidesokeria tai fariinisokeria

2 tl kanelia

 

Vaahdota huoneenlämpöinen voi ja sokeri vaahdoksi. Lisää kananmunat ja keskenään sekoitetut kuivat aineet. Levitä taikina leivinpaperille uunipellille.

Sekoita rahka, munat, kerma ja sokerit kulhossa. Kaada seos pohjan päälle.

Kuori ja viipaloi omenat. Lado ne rahkan päälle. Ripottele pinnalle kanelia ja ruokokidesokeria/fariinisokeria.

Paista 175 asteessa 50 minuuttia.

Monta kertaa on tullut tätäkin mietittyä, että josko omaa blogia kirjoittaisi. Näin äitiyslomalla voisi jopa löytyä aikaakin, jäisi sitten se joutava pullanpaisto vähemmälle. Se taas näkyisi pelkästään positiivisena vähennyksenä vyötäröllä.

Tätä ikääkin on siunaantunut 42 v. Kauhistus. Tällä iällä äitiyslomalla! Elämäni on siis oikeastikin tällä hetkellä taiteilua ristiäisten ja rippikoulun maastossa. No, ne ristiäiset tuli ja meni marraskuun lopulla, mutta rippikoulu on esikoisen kohdalla kovasti ajankohtainen. Ja seuraavana vuonna on keskimmäisen vuoro. Eli pyykkikoneessa pyörii potkuhousuja ja revittyjä hevitytön pillifarkkuja, mustaan väriin sekoittuu vauvan pastellit. Mutta silti niin auvoista elämää, onneksi on murkkuikäisiin välit säilyneet hyvinä. Jopa isäpuolella ja tytärpuolilla yhteiselo sujuu, joten perhe-elämämme voisi tulla harmoniansa puolesta vaikka kuvaamaan johonkin naistenlehteen.

Mutta sen synkän lisämausteensa elämään tuo oma lapsuuteni ja tämän hetkinenkin taistelu narsistisen äidin ja hänen omalaatuisen maailmansa kanssa. Joku siellä nyt ajattelee, että tarviiko tuolla ikää enää välittää...mutta kyllä se vaan elämään vaikuttaa, halusi tai ei. Onneksi minulla on maailman ihanin mummu, täti, enot...ilman heitä olisi elämä ollut todella kurjaa, josko sitä elämää edes olisi. Papan kuolema jätti ison aukon turvarenkaaseeni, onneksi mieheni osaa sen täyttää.

Olen siis eronnut murkkuikäisten lasteni isästä 7 vuotta sitten. Tai naimisissa asti ei oltu, ihan vaan vissillä puheella, mutta sen vissin puheen sitten katkaisin lähtemällä lasten kanssa. Oli pakko, ihan oman pääkopan (ja muunkin kropan) sekä lasten terveyden kannalta. Monta kertaa olen kuullut sanottavan, että lasten takia kuuluisi olla yhdessä. Pötypuhetta sanon minä! Mielestäni lasten ei kuulu pelätä kotona, ei omastaan eikä äidin puolesta. Tai miksei isänkin, on kai niitä naisissakin väkivaltaisia. Meillä ei uskallettu nukkua enää öisin, jos vaikka äidille jotain sattuu. Onneksi päänupissani soi kilikellot, että jotain pitää tehdä. Heti helpotti kun pois muutettiin, ja mielestäni lapsista on kasvanut täyspäisiä ja normaaleja nuoria naisia, jotka ovat isänsä kanssa tekemisissä. Isäkin oppi eron jälkeen, ero lapsista vastasi Siperian opetuksia. Hyvä näin, meillä kaikilla!

Nykyisen mieheni tapasin kun olin ollut 1,5 vuotta sinkkuna. Tai miksei siinä joku yritys ollut välissä, mutta eipä vaan kiinnostanut. Tämä kolahti heti ja jäi oikeastaan ensimmäisestä kyläreissusta meille, lapset tykkäsi miehestä hirveästi ja äiti sitten myös uskalsi...nuorempi murkuista kun ei kovin helposti kenestäkään tykkää, joten täytyy olla luotettavaa laatua joka hänen rimansa ylittää   Oltiin kuukauden päästä jo kihloissa ja siitä puolen vuoden kuluttua naimisissa, eikä ole kaduttu. Helppoa ei ole ollut, sillä lapsettomuus oli meidän avioliiton koetinkivi! Viisi vuotta yritettiin, kymmenisen keskenmenoa koettiin ja sitten kun lähes lakattiin jo uskomasta niin näyttikin raskaustesti vahvasti positiivista. Ja ultrassa sykki sydän! Voi sitä onnen tunnetta! Ja nyt se onni nukkuu tuolla vaunuissaan, ikää 3 kuukautta ja isin korvat ja äidin varpaat, siskojen silmät ja kaikkien rakkaus osanaan  

Elämä olisi siis suorastaan ihanaa tällä hetkellä, jos ei tarvitsisi joka toinen päivä vähintään pahoittaa mieltään. Raskausaikana kävin ihan ammattiauttajan luona asioista juttelemassa, tuli kaikki koettu niin voimalla päälle. Johtui lienee hormooneista, tosin saattaa niillä olla vieläkin vaikutusta. Narsismista olen lukenut kirjoja ja tutkinut sairautta netistä, mutta väittäisin että selkeää kaavaa ei heidän käyttäytymisessään ole. Tai sitten olen vain itse niin helposti höynäytettävissä, että minut saa aina narautettua mukaan. Näiden kaikkien vuosien jälkeenkään en voi ymmärtää, että miten ne asiat voi kääntyä niin päälaelleen! "Mustasta tulee valkoinen, valkoisesta musta" kirjoitti joku narsistin uhri. Ja se manipuloimisen taito, sen kun saisi "valjastettua" johonkin hyödylliseen! Voi että sillä saisi paljon hyvää aikaan, jos olisi halua. Mutta ei. 

Ainoa asia, mitä tällä hetkellä toivon, on se, että saisin tietää mikä lapsuudestani on totta ja mikä ei. Valitettavasti en saa sitä koskaan selville, sillä isäni kuoli 13 vuotta sitten. Näin hänet viimeksi 35 vuotta sitten, 7 vuotiaana. Olisipa ollut hieno tuntea, mutta minä en saanut koskaan siihen mahdollisuutta. Vanhempani erosivat silloin, enkä tosiaan ole sen jälkeen isääni tavannut.  

Toivottavasti saisin tulevaisuudessa kirjoittaa vain iloisia, valoisia asioita. Ja jaksaako tätä kukaan edes lukea! Enkä varmaan osannut tätäkään kirjoittaa kovin selkeästi, minulla kun on valitettava tapa hyppiä ja pomppia aiheesta toiseen. Toivotaan, että tässä myös oppii jotain!

 Nytpä taidan mennä syömään rahka-omenapiirakkaa, on muuten hyvää